”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja
raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja
oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte
levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.”
(Matt. 11:28-30)
Ylläolevassa Raamatunkohdassa Jeesus lupaa niille,
jotka tulevat Hänen luokseen, levon. Hän lupaa levon ihmisen sielulle. Hän
lupaa rauhan. Raamatussa kerrotaan myös useissa kohdin, että ihminen, joka on
Jumalassa, on onnellinen. Usein julistetaankin ja itsekin kirjoitan siitä
aiheesta paljon, kuinka pelastus ei ole vain ”vapaudu helvetistä” -kortti, vaan
Jumala voi Kristuksessa antaa ihmiselle todellisen elämän ja rauhan tai
onnellisuuden jo täällä ajassa. Olen kuitenkin pohtinut, pitääkö se paikkaansa
vai onko se väärää evankeliumia, menestysteologiaa, joka pettää siihen uskovan
ihmisen?
Onnellisuus liitetään usein siihen, mitä ihmisellä
on tai mitä ihminen tekee. Toinen kokee onnellisuutta parisuhteessa, toinen menestyksekkäässä
työelämässä, toinen omaisuudessa ja sen hankkimisessa, toinen omaisuuden
käyttämisessä erilaisiin asioihin. Onnellisuus on vaikeasti määriteltävä termi,
koska se tarkoittaa jokaiselle ihmiselle hiukan eri asiaa. Joku kutsuu sitä rauhaksi,
joku onnellisuudeksi, joku iloksi, joku elämän tarkoitukseksi. Joku ajattelee,
että olisi onnellinen, jos joku rakastaisi häntä tai välittäisi hänestä, toinen
ajattelee, että olisi onnellinen, jos jokin elämässä oleva vaikea asia, sairaus
tai kärsimys loppuisi. Mikään kuvaus tuskin sopii kaikille ihmisille
täydellisesti. Kuitenkin kaikille ihmisille yhteistä on varmasti yksi asia: jokainen
ihminen etsii tai kaipaa jotakin, käytettiin siitä sitten mitä sanaa hyvänsä.
Se ei välttämättä kaikilla ihmisillä ole aina kovin vahva tunne tai kaipaus,
jos ihmisellä esimerkiksi ”menee lujaa”, eli hän on juuri astunut
parisuhteeseen ihastumansa ihmisen kanssa tai hänen työuransa kukoistaa,
jolloin hän saa sen suurimmaksi osaksi tyydytettyä ja näin voi kokea
jonkinlaista rauhaa tai onnellisuutta. Se on kuitenkin jotain sellaista, mitä
ihminen ei mitenkään voi täysin tavoittaa tai tyydyttää millään edellä
mainituista asioista. Saarnaajan kirjan kirjoittaja sanoo, että ”Kaiken hän on
tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän
sydämeensä” (Saarn. 3:11). Ehkä saarnaaja myös yrittää kuvata sitä kaipausta,
mitä jokainen ihminen kokee?
Raamatun perusteella voidaan myös sanoa, että onnellisuus
tai rauha, jota edellä olen yrittänyt määritellä monella tapaa, ei
pohjimmiltaan ole riippuvainen olosuhteista (Joh. 4:13-14, 14:27, 16:22, 33,
Matt. 11:28-30, Fil. 4:6-7), koska kristittyä ei Jeesuksen mukaan ole
lähtökohtaisesti kutsuttu ajallisesti mukavaan elämään, vaan antamaan itsensä
evankeliumin ja lähimmäisten sekä totuuden tähden (ks. vuorisaarna, Matt. 5-7).
Jeesus päinvastoin sanoo, että kristitty voi joutua monenlaisiin ongelmiin ja
vihatuksi Hänen tähtensä. Silti Jeesus lupaa rauhan. Se ei (välttämättä) ole ajallista
helpotusta kärsimykseen tai vaikeaan elämäntilanteeseen, vaikka Jumala usein auttaakin
ihmisiä ihmeellisillä tavoilla (ihmeet ja se rauha mistä puhun ovat kaksi eri
asiaa) ajallisissa asioissakin ja on nimenomaan luvannut antaa kaiken
tarpeellisen niille, jotka Hänen tahtoaan etsivät elämässään (Matt. 6:33, Ps.
37:3-5). Se on jotain, mitä voidaan kokea kaikissa elämäntilanteissa
olosuhteista huolimatta. Se on vastaus siihen ihmisen kaipaukseen, jota jokainen
meistä tuntee. Se ei silti ole mitään, mitä ihminen voisi täysin sanoin kuvata,
eikä sanoa, että ”tuota minä etsin”. Ainoastaan ihminen, joka on sen saanut,
voi sanoa, että ”tätä minä aina etsin”. Se on jotain sellaista, joka johtaa
ihmisen myös kokonaisvaltaisempaan eheytymiseen, niin kuin idän kirkossa erityisesti
painotetaan.
Alussa lainatussa Raamatunkohdassa, joka on ikään
kuin tämän blogikirjoituksen ”lukukappale”, Jeesus sanoo, että raskautetuille
annetaan lepo, raskautettujen sieluille annetaan lepo. Ajattelen, että Jeesus
tarkoittaa tällä juuri sitä, mitä ylempänä sanoin, että ihminen on kaikkien
erilaisten asioiden orja, jolla hän yrittää saada elämäänsä mielekkyyttä
kuitenkaan koskaan löytämättä sitä, mitä hän pohjimmiltaan etsii. Alussa Jumala
loi kaiken hyväksi ja ihmisen omaksi kuvakseen. Alussa ihminen käytti Jumalan
luomaa luomakuntaa kohtuullisesti ja oikein Jumalan yhteydessä. Hän sai todellisen
elämänsä ja identiteettinsä Jumalalta, eikä hän siksi ollut minkään materiaalisen
orja, vaan käytti sitä oikein. Hän ei edes etsinyt elämää muualta.
Syntiinlankeemuksen myötä ihminen joutui eroon Jumalasta, hän joutui eroon myös
itsestään ja toisesta ihmisestä, koska ainoastaan Jumalassa ihminen voi Jumalan
kuvaksi luotuna olla todella se persoona, joksi hänet on luotu. Ainoastaan
Jumalassa ihminen voi todellä elää. Jumala sanoi ihmiselle syntiinlankeemuksen
jälkeen, että hän tulee kivulla synnyttämään ja otsansa hiessä hankkimaan
elantonsa: hän ei enää ollut Jumalan lapsi, vaan orja. Pohjimmiltaan jokainen
ihminen on tämä ”työtätekevä ja raskautettu”, josta Jeesus puhuu. Syntiinlankeemuksen
jälkeen ihminen on joutunut synnin orjuuteen, jossa hän on pakotettu etsimään
koko elämänsä ajan elämää ja tarkoitusta sekä onnea, koska hänellä ei niitä
enää ole erossa Jumalasta. Siksi ihminen yleensä kääntyy helposti niiden
asioiden puoleen, jotka helpoiten näyttävät tuovan näitä asioita, vaikka ne
pohjimmiltaan pettävät ihmisen viimein, koska ne eivät voi antaa kestävää rauhaa.
Ne eivät voi pelastaa ihmistä siitä kärsimyksestä ja kuolemasta, jonka orjaksi
ihminen joutui syntiinlankeemuksessa. Ei siitä sisäisestä kuolemasta, jonka
ihminen kuolee jo paljon ennen fyysistä kuolemaansa (tämän todistavat
itsemurhatilastot), eikä myöskään fyysisestä kuolemasta.
On siis totta, että jokaisella ihmisellä on tämä
sama sisäinen kaipaus, jota he kokevat. Tämä kaipaus samoin kuin onnellisuuskin
on ongelmallista määritellä tyhjentävästi, koska ihmisten kokemusmaailmat ovat
niin erilaisia, että joku ei ehkä käyttäisi alkuunkaan sanaa kaipaus. Joku voisi
käyttää ilmaisua sisäinen tyhjyys, elämän tarkoituksettomuus, tai tarve tehdä
kokoajan jotakin, tarve saada rakkautta, tai mitä hyvänsä muuta määritelmää.
Kaikki synti, mitä ihminen tekee, kumpuaa pohjimmiltaan tästä ihmisen
rikkinäisyydestä, josta jokainen ihminen tuli osalliseksi syntiinlankeemuksessa,
koska kaiken synnin, mitä ihminen tekee, tarkoituksena on välttää sitä
kärsimystä, mitä ihminen kokee siksi, että hänellä on tämä sisäinen tyhjyys tai
kaipaus. Syntiinlankeemuksen lisäksi myös ihmisen ympäristö ja historia
määrittelevät sen, miten hän kokee ja sanoittaa asiaa.
Ihmisen ongelmana siis on, että hän on joutunut
eroon Jumalasta. Tämä ero Jumalasta aiheuttaa sekä sisäisen, että fyysisen
kuoleman, joiden edessä ihminen on pitkällä tähtäimellä voimaton. Se aiheuttaa myös iankaikkisen kuoleman, johtaa ikuiseen kadotukseen ja kärsimykseen. On kuitenkin
eräs ongelma: ihminen ei Raamatun mukaan löydä onnellisuutta tai rauhaa
uskomalla tai tekemällä mitään muutakan tekoja. Myös monet viisaat ja vähemmän
viisaat ihmiset ovat sanoneet, että onnellisuus ei löydy sitä tavoittelemalla,
ja se on varmasti totta. Kristinuskon näkökulmasta se on erityisesti totta,
koska pelastus tai Jumalan yhteyteen pääseminen ei varsinaisesti ole onnellisuuskysymys,
vaan totuuskysmys. On siis tärkeää ymmärtää, että ihminen ihminen ei voi löytää
Jumalaa eikä tulla osalliseksi Hänestä, jos hän sydämessään ainoastaan etsii
onnellisuutta. Ei tekojen, ei uskon, ei minkään muunkaan kautta. Kysymys siis
kuuluu: miten sitten?
Blogikirjoituksen Raamattusitaatissa Jeesus,
vaikka Hän lupaa antaa rauhan sielulle, sanoo jotakin hyvin tärkeää. Hän
kehottaa ottamaan mallia itsestään. Hän siis sanoo, että rauha löytyy sitä
kautta. Miten tämä sitten poikkeaa siitää, ettei onnea löydy sitä itseään etsimällä?
Tämä poikkeaa siitä siten, että kun Jeesus kehottaa ottamaan Hänen ikeensä, kun
Hän kehottaa ottamaan mallia Hänestä ja siitä millainen Hän on, Hän kehottaa
ihmistä etsimään totuutta, ei onnellisuutta. Jeesus itse sanoi, että ”Minä olen
Tie ja Totuus ja Elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani”
(Joh. 14:6). Jeesus siis itse on Totuus. Hänen sanansa on totuus. Ne sanat,
jotka Hän puhuu, ovat Henki ja Elämä (Joh. 6:63). Jeesus siis kehottaa
onnellisuuden sijaan etsimään totuutta. Hän sanoo, että ”Jos te pysytte minun
sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette
tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi” (Joh. 8:31-32). Tässä
on juuri asian ydin, eli vapautus siitä orjuudesta, josta aiemmin puhuin:
Totuus tekee orjan vapaaksi. Juutalaisten protestoidessa, etteivät he ole
kenenkään orjia, Jeesus jatkaa: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille:
jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Mutta orja ei pysy talossa iäti;
Poika pysyy iäti. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette
todellisesti vapaiksi.” (Joh. 8:34-36).
Totuus siis tekee ihmisen
vapaaksi, mutta totuus on myös ihmiselle äärimmäisen vaikea vastaanottaa. Näin
oli myös Jeesuksen aikalaisille. Ihminen ei tahdo kuulla mitään siitä, että hän
olisi tehnyt jotain väärin tai olisi rikkonut Jumalaa vastaan. Ei varsinkaan
ihminen, joka juutalaisten tavoin sanoo: ”Minä olen Aabrahmin jälkeläinen,
jolle on Jumala luvannut pelastuksen”, tai nykykielelle käännettynä ”Minä kuulun
katoliseen kirkkoon, joka on alkuperäinen Kristuksen kirkko ja edustaa
opillista totuutta maan päällä” tai ehkä meitä suomalaisia lähempänä oleva: ”Minä
kuulun ainoaan oikeaan pelastuvien joukkoon”. Sama ajatus on siis sekä
uskonnollisilla ihmisillä, että täysin jumalattomilla. Ero on siinä, että
toinen on uskontonsa (sääntöjen, käskyjen, tapojen jne) orja koska se antaa
hänelle turvallisuuden tunteen (”näin on aina uskottu” tai ”tämä on kirkon sanelema
totuus”), toinen muiden asioiden orja. Molemmat kuitenkin ovat synnin orjia,
koska eivät pohjimmiltaan palvele Jumalaa. Synnin olemus on siis siinä, että
ihminen palvoo itseään jumalana, toisille se tarkoittaa seksiä, alkoholia,
rahaa, valehtelua, humeita, rikollisuutta, ahneutta, himoitsemista, kiroilemista,
vihaamista, pahan puhumista muista ja muuta sellaista, toisille se tarkoittaa
ehkä kirkossa käyntiä sunnuntaina, mutta ainakin kohtuullisen hyvän elämän
elämistä (myös moraalisesti), joku sanoisi itseään jopa kunnon kansalaiseksi. Jeesus
kuitenkin opetti, että ihmisen sydän on tärkein. Se, missä ihmisen aarre on, siellä
on myös hänen sydämensä (Matt. 6:21). Jos ihmisen aarre, siis se asia mitä
ihminen pitää tärkeimpänä elämässään, on seksissä, rahassa tai vaikkapa vain
hyvässä elämässä ja hyvissä teoissa tai kirkossa käymisessä, hän on synnin orja,
eikä hänen sydämensä silloin ole Jumalassa, koska ihminen ei Jeesuksen mukaan
voi palvella kahta herraa (Matt. 6:24). Ihminen ei siis voi yhtäaikaisesti palvella
omaa onnellisuuden- tai turvallisuudentunnettaan, tarvettaan välttää kärsimyksiä
tai tarvettaan kokea itsensä rakastetuksi, sekä Herraa, sillä niin kuin
Suomessa tavataan sanoa, kun kumarrat yhtä, pyllistät toiselle. Näin myös
Jeesus sanoo, hieman toisin sanoin kylläkin. Ihminen ei siis voi tulla Jumalan
luokse pitäen Jumalaa lahja-automaattina tai jonkinlaisena henkilökohtaisena
lampun henkenä, joka antaa hänelle kaiken mitä hän tahtoo, oli se sitten
turvallisuutta tai materiaa.
Mutta. Tämän totuuden kohtaaminen itsestään ja Jumalasta on aina ihmisille kompastuskivi Jumalan tuntemisessa. Ensinnäkin ihminen on yleensä hyvin ylpeä, eikä hän voi sietää sitä, että häntä ja hänen ajatusmallejaan ja asioitaan kyseenalaistetaan. Usein ylpeys on se ensimmäinen este. Toinen este on usein turvallisuudentunne. Ihminen ei nimittäin tahtoisi luopua omista ajatusmalleistaan, vaan hän mielummin pitäisi kiinni niistä asioista, jotka hänelle on ehkä opetettu totuuksina, koska ne tuovat turvallisuudentunnetta. Jos hän luopuisi niistä vaikka perustellustikin siten, että asia olisi selvästi totuuden valossa toisin kuin hän on oppinut sen, hän joutuisi ehkä kestämään epävarmuutta. Sama on sellaisella, joka on kiinni missä tahansa asiassa, oli se sitten seksi, raha tai joku muu asia. Jokainen ajattelee jotenkin näin: nyt minulla on ainakin tämä, jos luovun siitä, minulla ei ole ehkä enää mitään. Jos kuitenkin ajatellaan asiaa Raamatun näkökulmasta, tällainen turvallisuudentunteen ja turvallisuuden hakuisuus on väärään rauhaan luottamista. Se on turvaamista johonkin sellaiseen, mikä ei ole totta, eikä kestävää. Raamatussa on useita esimerkkejä ihmisistä, jotka joutuivat Jumalan tähden kestämään lähes sietämätöntä epävarmuutta. Eräs ehkä tutuimmista esimerkeistä meille kaikille on Aabraham. Jumala kutsui Aabrahamin, joka mukavasti palveli epäjumalia perheensä kanssa (Joos. 24:2) ja sanoi hänelle: ”Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Niin minä teen sinusta suuren kansan, siunaan sinut ja teen sinun nimesi suureksi, ja sinä olet tuleva siunaukseksi. Ja minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä.” (1. Moos. 12:1-3). Aabraham joutui kärsimään varmasti lähes sietämätöntä epävarmuutta lähtiessään pitkälle matkalle kamelien selässä. Puhumattakaan siitä, kun Jumala käski Aabrahamin uhrata oman poikansa. Ja puhumattakaan niistä muista vaaroista, joita hän matkansa aikana kohtasi. Eikä Aabrahamin aikana ollut asuntoautoja tai ilmastointia, eikä Nesteen yhden pysähdyksen taktiikkaa, ei ainakaan niin pitkällä matkalla, mille Aabraham lähti.
Aabraham vanhassa testamentissa on
kuva sinusta ja minusta. Aabraham on kuva jokaisesta ihmisestä. Jokaisesta
kristitystä. Aabraham oli nöyrä niin kuin Jeesus ja uskoi sen mitä Jumala
hänelle lupasi, vaikka se tuotti hänelle paljon kärsimystä ja epävarmuutta. Aabraham
uskoi vailla järjen hiventäkään olevaan lupaukseen: kameleiden kanssa taitettu hikinen
matka tuhansien kilometrien päähän, joka näytti tuhoon tuomitulta idealta,
tekisi hänestä siunatun ja onnellisen miehen. Aabraham kuitenki osoitti palvelevansa
ensisijaisesti Jumalaa, hän osoitti olevansa ensisijaisesti kiinostunut
Jumalasta enemmän kuin hyvästä elämästä, onnellisuuden- tai turvallisuudentunteesta,
kun hän oli valmis uhraamaan oman ainoan poikansa (vaikkei Jumala todella
halunnut hänen edes uhraavan poikaa eikä hän sitä tehnytkään kun Jumala
pysäytti hänet), mikä sekin oli näennäisesti täysin vastoin sitä, mitä Jumala
oli hänelle luvannut siitä, että hänen jälkeläisistään tulisi suuri kansa.
Aabrahamin asenteessa oli kuitenkin hyvin paljon järkeä: miksi? Siksi, koska
Jumala on Kaikkivaltias ja kykenee tekemään mitä tahansa. Jos Jumala lupasi
hänelle jotakin, Jumala on myös antava sen, koska Jumala ei voi valehdella, koska jos Hän tekisi niin, Hän ei enää olisi jumala.
Muita esimerkkejä ovat profeetat ja apostolit ja Herra Jeesus itse. Jeesuksen
elämä on myös kuva jokaisen kristityn elämästä samoin kuin Aabrahaminkin elämä.
Apostoli Johannes sanoo, että sellainen kuin Jeesus oli, sellaisia myös me
(kristityt) olemme tässä maailmassa (1. Joh. 4:17).
Juuri näin myös ihmiselle, joka on
tottunut elämään jollakin tavalla ja ehkä kokemaan jonkinlaista
turvallisuudentunnetta, vaikkei koskaan todellista täyttymystä tai elämää, kuulostaa
aivan järjettömältä Jeesuksen sanat: ”Yksi sinulta puuttuu: mene, myy kaikki,
mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa; ja
tule ja seuraa minua” (Mark. 10:21) tai ”Jos joku tulee minun luokseni mutta ei
ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan,
veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun
opetuslapseni.” (Luuk. 14:26 KR92) tai ”Tietäkää siis: yksikään teistä ei voi
olla minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” (Luuk.
14:33). Siksi usein Jeesuksen puheista käy ilmi, että sellaiset, jotka ottavat
Hänet vastaan, ovat ihmisiä, joilla ei ole todella enää mitään menetettävää,
ihmisiä, jotka ovat menettäneet kaiken, myös sen vähän turvan, mikä heillä on ehkä
jossain materiaalisessa asiassa tai omassa uskonnollisuudessa ollut. On siis
helppo ymmärtää, miksi Jeesus osoittaen nimenomaan sen, että ellei ihminen ole
valmis seuraamaan totuutta hinnalla millä hyvänsä, voi tulla Hänen
seuraajakseen, sanoi: ”Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen; mutta joka vihaa
elämäänsä tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään.” (Joh.
12:25) ja ”joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa
elämänsä minun tähteni, hän löytää sen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka
hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon? Taikka
mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?” (Matt. 16:25, 26) Kysymys on siis
ensisijaisesti siitä, mihin ihminen turvaa: rikaskin voi seurata Jeesusta
antamatta kaikkia rahojaan pois, jos hänen turvansa ja toivonsa ei ole rahassa. Samoin on esimerkiksi uskonnollisten ihmisten kohdalla: missään tapauksessa en ajattele, että katolilainen tai vaikkapa lestadiolainen ei voisi pelastua, mutta jos heidän turvansa on Jeesuksen sijaan katolilaisuudessa tai lestadiolaisuudessa, he eivät edes usko silloin niinkuin molemmissa edellä mainituissa oikeasti opetetaan: että ihminen pelastuu uskon kautta Kristukseen, ei turvaamalla omaan yhteisöönsa tai sen tapoihin.
Jeesus kuitenkin lupasi myös todellisen elämän ja
yltäkylläisen elämän, Hän lupasi rauhan sielulle, Hän lupasi antaa elämän, Hän
lupasi tyydyttää sisäisen janon ja nälän, Hän lupasi pitää huolen myös
ajallisesti, Hän lupasi äärettömän ja loputtoman ilon ja onnen taivaassa. Siksi
Hän myös kehotti laskemaan kustannukset. Ihminen ei voi tulla Jumalan luokse,
eikä voi tulla osalliseksi mistään Jumalan lupauksista siten, että ajattelee
mielessään: ”Menenpä kirkkoon ja uskon Jeesukseen, niin minulla on varmasti
hyvä elämä”. Se ei pidä paikkaansa: Jeesus ei luvannut ajallisesti hyvää elämää,
ei turvallisuudentunnetta, vaan päinvastoin: epävarmuutta, vainoa ja kärsimystä,
samanlaisen elämän kuin Hänen omansa oli. Jeesus ei myöskään luvannut, että oppisimme
rakastamaan kärsimyksiä, Hän lupasi, että oppisimme rakastamaan ja elämään todellisesti
niistä huolimatta, koska juuri ne orjuuttavat meitä.
Eräs tärkeä asia on kuitenkin myös huomioitava: Ihmisen,
joka on todella nöyrä, ei tarvitse tietää kaikkia näitä totuuksia totuuden
seuraamisesta vastaanottaakseen Jumalan armon, koska hänen asenteensa on jo
lähtökohtaisesti oikea. Hän on juuri sellainen, josta sanoin edellä, joka on
menettänyt kaiken varmuutensa, kaiken toivonsa olosuhteisiinsa, itseensä tai
omaisuuteensa. Hän on kuin lapsi, niin kuin Jeesus sanoo, koska hän on valmis
luottamaan täysin Jumalaan, koska hänellä ei ole muuta. Hän on valmis
vastaanottamaan Jumalan armon. Ainoastaan ylpeän ihmisen, joita meistä
suurinosa on, on tarve kuulla monet noista Jeesuksen kovilta kuulostavista
sanoista ja laskea kustannukset sekä tehdä päätös seuraammeko Häntä todella vai
emme. Tuhlaajapoika on hyvä esimerkki ylpeästä ihmisestä, joka tahtoo ensin
Jumalalta vain onnellisuutta tästä maailmasta, ja Jumala yllättäen toteuttaakin
hänen toiveensa saada omaisuutta jolla pyrkiä tähän onneen. Onnea ei kuitenkaan
löydy ja rahat loppuvat. Lopulta hän nöyrtyy, kohtaa totuuden itsestään ja
löytää sen, mitä aina etsikin. Kertomuksessa isä kuvaa Jumalaa ja poika
ihmistä. Luetaanpa:
"Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Ja
nuorempi heistä sanoi isälleen: 'Isä, anna minulle se osa tavaroista, mikä
minulle on tuleva'. Niin hän jakoi heille omaisuutensa. Eikä kulunut montakaan
päivää, niin nuorempi poika kokosi kaiken omansa ja matkusti pois kaukaiseen
maahan; ja siellä hän hävitti tavaransa eläen irstaasti. Mutta kun hän oli
kaikki tuhlannut, tuli kova nälkä koko siihen maahan, ja hän alkoi kärsiä
puutetta. Ja hän meni ja yhtyi erääseen sen maan kansalaiseen, ja tämä lähetti
hänet tiluksilleen kaitsemaan sikoja. Ja hän halusi täyttää vatsansa niillä
palkohedelmillä, joita siat söivät, mutta niitäkään ei kukaan hänelle antanut. Niin
hän meni itseensä ja sanoi: 'Kuinka monella minun isäni palkkalaisella on
yltäkyllin leipää, mutta minä kuolen täällä nälkään! Minä nousen ja menen isäni
tykö ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun
edessäsi enkä enää ansaitse, että minua sinun pojaksesi kutsutaan; tee minut
yhdeksi palkkalaisistasi.' Ja hän nousi ja meni isänsä tykö. Mutta kun hän
vielä oli kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä
vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä hellästi. Mutta poika sanoi
hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä
enää ansaitse, että minua sinun pojaksesi kutsutaan'. Silloin isä sanoi
palvelijoilleen: 'Tuokaa pian parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, ja
pankaa sormus hänen sormeensa ja kengät hänen jalkaansa; ja noutakaa syötetty
vasikka ja teurastakaa. Ja syökäämme ja pitäkäämme iloa, sillä tämä minun
poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut ja on jälleen löytynyt.'
Ja he rupesivat iloa pitämään.” (Luuk. 15:11-24)
Kertomus osoittaa sen, että synti on pohjimmiltaan
kärsimystä, eikä voi siis antaa ihmiselle sitä, mitä tämä etsii. Kertomuksessa
on mielenkiintoinen kohta, jossa sanotaan, että ”hän meni itseensä”. Se on ensimmäinen
edellytys ihmiselle, että hän voisi vastaanottaa Jumalan armon. Mennä itseensä
ja nähdä itsensä Jumalan edessä siinä tilanteessa ja sellaisena kuin on
totuuden valossa. Seuraava askel pojalla oli mennä Isän luokse ja myöntää, että
on tehnyt syntiä taivasta vastaan ja Isän edessä, eikä ole enää kelvollinen Isän
pojaksi kutsuttaa, koska hylkäämällä Isänsä synnin kautta poika on itse
sydämessään tappanut Isänsä. Tämä on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa. Ihminen
pelkää katsoa itseään totuuden valossa, koska se voisi tehdä olon
epämiellyttäväksi, tai se saattaisi horjuttaa sitä väärää mukaavuuden tai
turvallisuudentunnetta, joka ihmisellä on, ja usein siihen kehottaminen saakin
aikaan vihaisen vastareaktion. Jeesus itse myös sanoi näin: ”Sillä niin on
Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään,
joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei
Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että
maailma hänen kauttansa pelastuisi. Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita; mutta
joka ei usko, se on jo tuomittu, koska hän ei ole uskonut Jumalan ainokaisen
Pojan nimeen. Mutta tämä on tuomio, että
valkeus on tullut maailmaan, ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin
valkeutta; sillä heidän tekonsa olivat pahat. Sillä jokainen, joka pahaa tekee,
vihaa valkeutta eikä tule valkeuteen, ettei hänen tekojansa nuhdeltaisi. Mutta
joka totuuden tekee, se tulee valkeuteen, että hänen tekonsa tulisivat julki,
sillä ne ovat Jumalassa tehdyt.” (Joh. 3:16-21) Tärkeää olisi siis ymmärtää,
että oman rikkinäisyyden ja syntisyyden myöntäminen ei ole loppu, eikä
pelättävä asia, koska Jumala on rakkaus. Ja Jumala haluaa rakastaa ihmistä
juuri sellaisena kuin hän todella on, ei sellaisena kuin ihminen mielellään
tahtoisi esittää itsensä Jumalalle. Asia on todellakin juuri niin kuin Lapin
herättäjä Laestadius on asiaa kuvannut omaan roisiin tyyliinsä: ihminen haluaisi
mielummin tulla Jumalan luokse enkelinä kuin perkeleenä. Ongelmaksi vain
muodostuu se, että eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Ihminen ei
voi tulla Jumalan luokse ”enkelinä”, koska kukaan meistä ei ole puhdas kuin
enkeli, vaan hänen on tultava juuri sellaisena ”perkeleenä” kuin
todellisuudessa on.
Apostoli Johannes kirjoittaa, että Jeesuksen Kristuksen
kautta on tullut armo ja totuus (Joh. 1:17). Ilman totuutta ei voida
vastaanottaa armoa, koska Jumala on Totuus. Psalmissa myös sanotaan, että "Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka" (Ps. 51:8). Jumalan Henki on myös totuuden
Henki, eikä ole siellä, missä eletään valheessa. Johannes myös osuvasti sanoo: ”Jos
sanomme, että meillä on yhteys hänen kanssaan, mutta vaellamme pimeydessä, niin
me valhettelemme emmekä tee totuutta.” (1. Joh. 1:6) Samoin hän sanoo: ”Jos
sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole
meissä.” (1. Joh. 1:8) Ja juuri näin ihminen tekee, ellei hän ole valmis
kohtaamaan itseään todella sellaisena kuin on ja toisaalta myös Jumalaa sellaisena
kuin Hän on. Ihminen voi kyllä sanoa suullaan, että ”olen syntinen”, mutta silti
olla myöntämättä sitä sydämessään. Tällaisia ovat yleensä uskonnolliset ihmiset
tai muuten omasta mielestään hyvää elämää elävät ihmiset ja sellaiset, jotka
eivät ole omasta mielestään ainakaan ”yhtään sen pahempia kuin nuo muutkaan”.
Usein myös uskonnollisilla ihmisillä on itse keksittyjä syntejä, joiden vältteleminen
”riittää” pelastukseen muiden normien pitämisen kanssa. Tällaiset ihmiset ovat
usein harhassa, koska heille moni todellinen synti ei merkitse mitään, koska
Jumalalla on hyvin pieni rooli heidän pelastuksessaan ja pohjimmiltaan he usein
eivät palvele Jumalaa vaan omaa turvallisuudentunnettaan.
Oletko sinä joku näistä kuvaamistani ihmisistä? Turvaatko vääriin asioihin Jeesuksen sijaan? Elätkö pimeydessä edelleen, vaikka sanot olevasi kristitty? Valehteletko, kiroiletko tai juoruiletko vailla aikomustakaan lopettaa sitä? Kannatko kaunaa lähimmäistäsi kohtaan sydämessäsi?
Jos olet joku aiemmin kuvaamani ihminen tai jos tiedät, että elämässäsi on muuta syntiä, jota en maininnut, ja tahdot tulla totuuteen, tee niin kuin Jeesus opettaa: tee parannus, siis käänny pois synneistäsi
ja usko evankeliumi. Evankeliumi, siis hyvä sanoma julistaa, että Jumala tuli lihaksi, kärsi meidän kanssamme ja meidän
puolestamme. Ristillä Jeesus Kristus otti kantaakseen koko maailman synnit,
juuri sinunkin syntisi, ja julistaa sinulle tänään: Sinun syntisi annetaan
sinulle anteeksi. Ylösnoussut Kristus todistaa, että synti ja kuolema on
voitettu, eikä enää voi hallita niitä, jotka Häneen turvaavat.
Älä ole niin kuin Pilatus, joka kyllä kysyi
Jeesukselta, mikä on totuus, mutta sitten käveli pois. Pilatus ei todella
etsinyt totuutta, hän etsi onnellisuutta, ihmisten suosiota ja kunniaa. Jeesus
sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6). Jumala on niiden Jumala,
jotka tahtovat seurata Jeesusta totuudessa. Hän on niiden Jumala, jotka
tahtovat ottaa ristinsä myös epävarmuudessa ja kärsimyksessä ja seurata Jeesusta,
pois omalta mukavuusalueelta. Sellaiset ihmiset, jotka eivät tahdo poistua omalta
mukavuusalueeltaan, omasta turvallisuudentunteestaan tai omista nautinnoistaan,
eivät tarvitse Jumalaa tai tai tarvitsevat Häntä hyvin vähän, koska ne asiat he
voivat kyllä saavuttaa ilman Jumalaakin. He eivät uskalla ottaa riskiä, että
menettäisivät jotakin katoavaa, vaikka voisivat saada tilalle jotakin todellista
ja ikuista. Näin he ehkä sanovat, hiukan toisin sanoin vain, Jumalalle: ei minun
elämässäni ole kärsimystä eikä syntiä. Eivätkä he voi siis vastaanottaa
anteeksiantamusta. Mutta he elävät valheessa, koska kukaan ei ole ilman
kärsimystä tai syntiä.
Jeesus ei koskaan aja pois sitä, joka Häneen
turvaa (Joh. 6:37), eikä koskaan jätä sitä, joka Häntä tahtoo seurata, vaan
pitää huolen (Ps. 23). Se on varma lupaus. Se on Kaikkivaltiaan lupaus, eikä se
petä. Jeesuksen oma elämä oli näennäiseesti yhtä kärsimystä ja tappiota. Silti
Raamattu todistaa, että Hänellä oli todellinen ilo sydämessään kaikessa siinä
ahdistuksessa, mikä hänellä oli. Jeesus myös kärsi näennäisesti häpeällisimmän
kuoleman, mitä siihen aikaan oli mahdollista kärsiä. Mutta tämän näennäisen kärsimyksen
ja kuoleman kautta Hän voitti synnin ja kuoleman vallan ja on nyt ikuisesti
Isän oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme. Ainoastaan Kristuksessa
voit päästä takaisin yhteyteen Jumalan kanssa, joka itse on Rakkaus, Ilo ja Totuus, ja vapautua itsekkyydestäsi, synnin orjuudesta, ja alkaa todella rakastamaan Jumalaa
ja lähimmäistäsi pyyteettömästi ja elää vihdoinkin todellista elämää. Rakastamaan
totuudessa, ei niin kuin maailma rakastaa, valheessa. Apostoli Johannes sanoo:
”Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus-ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala pysyy meissä, ja hänen rakkautensa on tullut täydelliseksi meissä.” (1. Joh. 4:8-12)
Jumala kutsuu sinut uskomaan näennäiseen
mahdottomuuteen: siihen, että Hän voi antaa todellisen elämän näennäisen
kärsimyksen ja kuolemankin keskelle. Hän antaa toivon. Hän ei vaadi sinulta
täydellisyyttä, vaan rehellisyyttä totuuden edessä. Pyrkimystä totuuteen. Epäonnistumista
ei kannata pelätä, koska Jumala on sanonut, että Hän antaa aina anteeksi sille,
joka Häneen turvaa totuudessa. Aina (Ps. 103). Hän on itse luvannut, että Hän
opettaa sinulle tien ja opettaa sinulle tahtonsa (Ps. 32:8), eikä koskaan jätä
sinua eikä sinua hylkää (Hepr. 13:5). Se tarkoittaa, ettei Hän vaadi
täydellisyyttä, vaan oikeaa asennetta, nöyryyttä. Kun ihmisellä on tämä asenne,
niin myös kaikki ne epäonnistumiset, joihin hän joutuu, tulevat hänen omaksi
parhaakseen, niin kuin Paavali sanoo, että ”me tiedämme, että kaikki yhdessä
vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat” (Room. 8:28). Daavid myös
kirjoittaa Jumalan laupeudesta näin: ”Laupias ja armahtavainen on Herra,
pitkämielinen ja suuri armossa. Ei hän aina riitele eikä pidä vihaa
iankaikkisesti. Ei hän tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahain
tekojemme mukaan. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen
on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät. Niin kaukana kuin itä on
lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme. Niinkuin isä armahtaa
lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä. Sillä hän tietää, minkäkaltaista
tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.” (Ps. 103:8-14)
Jumala ei kuitenkaan kutsu sinua pyrkimään
totuuteen omin voimin, vaan Hänelle riittää, että olet sydämessäsi valmis
siihen. Hän antaa sinulle voiman ja armon, koska kukaan ei todella voi itse
seurata Totuutta, seurata Kristusta. Voit ainoastaan kääntyä Jumalan puoleen ja
pyytää Häneltä armoa Kristuksen tähden. Raamattu lupaa, että ”jokainen, joka
huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu” (Room. 10:13). Hän tahtoo antaa sinulle todellisen elämän, sen elämän, jota sydämessäsi kaipaat.
”Turvaa Herraan ja tee sitä, mikä hyvä on, asu
maassa ja noudata totuutta; silloin sinulla on ilo Herrassa, ja hän antaa
sinulle, mitä sinun sydämesi halajaa. Anna tiesi Herran haltuun ja turvaa
häneen, kyllä hän sen tekee.” (Ps. 37:3-5)
Kommentit
Lähetä kommentti